På svenska  English  

Suomen Luterilainen Tunnustuskirkko (SLT)
 

Pääsivu  |  Kirkko  |  TELK  |  Usko  |  Lehti  |  Toimintaa  |  Uutisia  |  Linkit
         
 
 

Lutherin ja paavikirkon tiet erkaantuvat

Kolme vuotta oli kulunut siitä, kun Luther naulasi Wittenbergin linnankirkon oveen kirkon uudistusta vaativat 95 teesiään. Paavi ei ollut suosiollinen Lutherin opetukselle, vaan hän vaati Lutheria peruuttamaan opetuksensa kirkonkirouksen uhalla.

 Rooma ei tyytynyt hiljaisuudessa katsomaan kuinka evankeliumin tuli syttyi ja levisi. Uskonpuhdistuksen alusta asti paavi joukkoineen yritti estää Lutheria työskentelemästä ja he yrittivät palauttaa hänet takaisin kuuliaiseksi paavin kirkolle, ts. he vaativat häntä nöyrtymään paavin vallan alle. Vuosien 1520 ja 1521 aikana Luther työskenteli kolmen tärkeän uskonpuhdistukseen liittyvän kirjan parissa: "Saksan kansan kristilliselle aatelille", "Kirkon Baabelin vankeudesta" ja "Kristityn vapaudesta". Armollisen Kristuksen ja Hänen evankeliuminsa lisääntyvä tunteminen siirsi Lutheria yhä kauemmaksi paavikirkon opetuksesta. Rooman kirkko opetti (ja opettaa edelleenkin!), että pelastus ei ole yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden.

Monesti kuulee kansankirkon konservatiivien ja siihen sitoutuneiden ns. tunnustuksellisten sanovan, että he eivät suostu eroamaan kansankirkosta, vaikka näkevätkin sen hyväksyvän Raamatun vastaista opetusta. Painavaksi argumentiksi katsotaan se, että Luther ei itse eronnut, vaan hänet erotettiin roomalaiskatolisesta kirkosta.  

Joulukuun 10. vuonna 1520 Luther poltti roomalaiskatolisen kirkon kirkkolain ja paavin kirkonkirouskirjeen Wittenbergissä

Ensinnäkin, on syytä muistaa, että sinänsä Lutherin tekemiset tai tekemättä jättämiset eivät ole mikään peruste kristitylle olla kuulematta ensisijassa, mitä Herra itse Sanassaan sanoo. Apostolinen neuvo on: "koetelkaa kaikki, pitäkää se, mikä hyvää on; karttakaa kaikenkaltaista pahaa" (1.Tess.5:21,22).

Toiseksi, meidän on myös syytä muistaa, että Lutherillekaan eivät kaikki asiat kirkastunut yhden yön aikana. Alkuun hän ei halunnut erota roomalaiskatolisesta kirkosta, vaan uudistaa sitä sisältä päin. Vuonna 1519 Leipzigin väittelyssä Luther huudahti, kun häntä syytettiin böömiläisyydestä: "En ole koskaan hyväksynyt heidän eriseuraisuuttaan. Vaikka heillä olisi jumalallinen oikeus puolellaan, heidän ei olisi pitänyt erota kirkosta, sillä korkein jumalallinen oikeus vaatii ykseyttä ja rakkautta." (Bainton ? s.94)*

Luther ei kuitenkaan jäänyt tuohon Leipzigissä huudahtamaansa näkemykseen. Päinvastoin, myöhemmin hän Raamattuun perustuen ja sen mukaisesti ojentautuen saarnasi: "Tämän uskonkohdan tähden täytyy syntyä hajallemeno ja ero, oikean seurakunnan irtaantuminen ja eroaminen tuosta toisesta joukosta. Onhan Jumalankin ja Kristuksen määräys ja käsky se, ettei sellaisiin saa pitäytyä. Niinpä meidänkin on ollut pakko erota pois paavillisesta kirkosta, välittämättä siitä, että paavilaiset kirkolliseen valtaansa ja virkaansa vedoten tuomitsevat meidät seurakunnasta luopuneina kadotukseen." (Kirkkopostilla II, s. 582 [41]) Eräässä toisessa saarnassaan hän sanoo: "Sama tuomio on meidänkin tätä nykyä langetettava vainoojistamme ja evankeliumin pilkkaajista, esimerkiksi paavista ja hänen joukkiostaan. Meidän on kerrassaan erottauduttava heistä..." (Kirkkopostilla III, s. 577 [30])

Se, että Luther joutui paavikirkon kirkonkirouksen alaiseksi ja näin vauhditti Lutherin eroa paavin kirkosta, ei silti tarkoita, että Luther olisi ollut vain passiivinen osatekijä roomalaiskatolisen kirkon jättämisessä. Hänet erotettiin ja hän erosi Rooman kirkosta. Paavin toimet antoivat vauhtia Lutherinkin toimille ja myöhemmin Luther jopa harmitteli kuinka kauan hän olikaan viettänyt aikaa paavin kirkossa: ”Sillä mekin olimme ennen tuon helvetillisen huoran, paavin uuden kirkon, takamuksissa täysin vakavissamme, ja meille tuottaa mielipahaa se, että häpeällisesti olemme kuluttaneet niin paljon aikaa ja vaivaa tuossa luolassa (Loche= paavikirkossa). Mutta ylistys ja kiitos Jumalalle, joka on vapauttanut meidät tuosta punaisesta, paheellisesta huorasta.” (St.L. XVII, 1333)” (Missä on tosi… 1999, s. 42 [Lutherin kirjoituksesta ”Wider Hans Wurst”].)

Apostoli kirjoittaa: "Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän olkoon kirottu. Niinkuin ennenkin olemme sanoneet, niin sanon nytkin taas: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä te olette saaneet, hän olkoon kirottu." (Gal.1:8,9) Näemme, että ei ole vähäpätöinen asia mitä me opetamme. Meitä myös varoitetaan antamasta mitään tukea väärän opetuksen julistajille (2.Joh.1:10; Room.16:17; Ilm.18:4). Sillä on merkitystä, mihin kirkkoon me tunnustaudumme jäsenyydellämme, mitä kirkkoa me tuemme rohkaisulla, rukouksilla ja työpanoksellamme.

Wittenbergissä 10. joulukuuta 1520 Luther antoi tulen ruoaksi saamansa kirkonkirouskirjeen, kirkkolain ja monia muita vastustajiensa kirjoituksia. Kun Luther tuona päivänä poltti julkisesti paavin kirkonkirouskirjeen ja roomalaisen kirkon kirkkolain, oliko kyseessä vain ulkoinen provosointi?

Kansankirkossa ollessani opin, että Luther erotettiin, jopa suorastaan "potkittiin" ulos roomalaiskatolisesta kirkosta eikä hän olisi itse eronnut tai edes halunnut erota paavin kirkosta. Käsittääkseni tämä näkemys ei kuitenkaan tee oikeutta Lutherille.

Ruotsalainen kirkkohistorioitsija professori Hjalmar Holmquist (1915, s. 38) kirjoittaa: "Joulukuun 10. päivänä vuonna 1520 suuren katselijajoukon keskellä Elsterportin ulkopuolella hän [Luther] poltti julkisesti Eckin kirjoituksia ja sen kanonisen asetuskokoelman, joka edusti paavikirkon järjestystä, ja lopuksi pannauhkausbullan sanoen (vastikään löydetyn silminnäkijätodistuksen kertomuksen mukaan): "Niin kuin sinä jumalaton kirja murehdutat ja saatat häpeään Herran pyhän, niin ikuinen tuli sinua murehduttakoon ja sinut tuhotkoon." Tässä Luther otti sen suuren ja rohkean askeleen, että hän itse julkisesti katkaisi välinsä Roomaan ja katkoi itseltään kaikki mahdollisuudet paluuseen. Tämän myötä oli kirkon hajaannus läntisessä kristikunnassa todellisesti alkanut."*

Martti Lutherin elämänkertakirjassa prof. Holmquist (1916, s. 44, 45) kirjoittaa, viitatessaan Melanchtonin toimittamaan ilmoitukseen: "Jossa kutsuttiin ’jokainen, jolla oli into evankeliseen totuuteen’, ja erityisesti opiskelijat kokoontumaan klo 9 kaupunginportin ulkopuolelle paikalle, jossa oli tapana polttaa rutossa kuolleiden vaatteet, ’jumalattomien paavillisten lakikirjojen ja skolastisten teologien [kirjoitusten]’ polttamiseen. Siitä tuli suuri kokoontuminen. Kun Luther oli laittanut lakikirjat puukasaan, sytytti yksi maistereista [professoreista] rovion. Tämä oli kuin merkki siitä, että nyt Luther katkaisi kokonaan [välinsä] paavikirkon käskyjen ja sääntöjen kanssa. Sitten Luther astui uudelleen esiin ja heitti pannabullan tuleen, sanoen: "koska sinä olet tuhonnut Jumalan totuuden, niin tuhotkoon sinut nyt tämä tuli, aamen." Täten otti Luther itse askeleen ulos niin koko hengellisestä kuin yhteiskunnallisestakin yhteisöstä ja asetti itsensä kuten hän luuli yksistään siihen valtavaan taisteluun evankeliumin totuudesta koko maailmaa vastaan."* Holmquist jatkaa kirjoittamalla siitä, kuinka keksiaikaisessa yhteiskunnassa pidettiin selviönä, että maallinen valta jatkaa siitä, mihin paavi ja kirkko olivat tuomionsa langettaneet. Luther saattoi odottaa julkisesti poltettuaan niin paavikirkon lakikirjat kuin pannauhkausbullankin, että hän joutuu, ei pelkästään paavikirkon, vaan myös esivallan taholta tuomituksi. Käytännössä tämä tarkoitti yleensä hengen menetystä. (Holmquist 1916, s. 44, 45.)*

Se, että Luther poltti paavikirkon kirkkolain, ei olut pelkkä harkitsematon spontaani teko. Jotkut ovat ajatelleet pannauhkausbullan polton tapahtuneen mielijohteesta. "Luther on saattanut jo aiemminkin puhua bullan Exaurge, Dominen polttamisesta, silti Boehmer pysyy siinä kannassa, että todisteet 1500-luvulta viittaavat siihen ajatukseen, että paavi Leon bullan polttaminen oli vain yhtäkkinen hetkellinen mielijohde. Näin ollen Luther olisi tässä tilaisuudessa mielijohteesta polttanut paavillisen bullan, joka uhkasi häntä kirkonkirouksella, mutta [että] hän tarkoituksellisesti tuhosi koko sen perustavan rungon, jonka päälle Rooman kirkko oli rakennettu."* (Schwiebert 1950, s. 491) Ennen pannauhkausbullan Wittenbergiin saapumista, Luhter kirjoitti Spalatinille: "En tahdo tulla heidän kanssaan sovintoon enkä aio iankaikkisesti pitää yhteyttä heidän kanssaan. He tuomitkoot minun asiani ja polttakoot kirjani. Minä tulen, jos vain saan käsiini tulta mistä tahansa vastaavasti polttamaan paavin lain, se on: koko kerettiläisyyksien häväistyksen, ja teen sen julkisesti. Tähän asti turhaan osoitettu nöyryys tulee loppumaan, jota evankeliumin viholliset eivät enää saa - se on tahtoni - käyttää hyväkseen." (Uppala, Internet 5.4.2005.)

Prof. Holmquist ei ole ainut, joka katsoo Lutherin irrottautuneen roomalaiskatolisesta kirkosta aktiivisesti, eikä pelkästään passiivisesti ulosheitetyksi tulleena. Prof. D’Aubigne (1876, s. 478) kirjoittaa: "Näin kuului Lutherin erokirje katolisesta kirkosta, niin hän vastasi paavilliseen bullaan"* viitatessaan Lutherin sanoihin 17. marraskuuta 1520, jolloin hän vetosi keisariin ja pyysi uudelleen, että yleinen kirkolliskokous kutsuttaisiin koolle. D’Aubigne viittaa tapahtumiin 10. joulukuuta 1520, jolloin Luther poltti pannauhkausbullan sekä kirkkolain: "Jos Luther aloitti uskonpuhdistuksen tuollaisella iskulla, se tulisi ilman epäilystäkään aikaansaamaan tuhoisia seurauksia. – – – Niin muodoin Luther erosi juhlallisesti paavista ja hänen kirkostaan, [tämä oli] askel, jonka on täytynyt näyttää hänelle väistämättömältä Leo X:lle lähettämänsä kirjeen jälkeen. Hän otti vastaan Rooman haasteen ja julisti kristilliselle maailmalle, että hänen ja paavin välillä oli tästedes sota elämästä ja kuolemasta. Hän poltti laivansa rannalla ja asetti itselleen välttämättömäksi eteenpäinmenon ja vaaran uhmaamisen."* (D’Aubigne 1876, s. 482).
             





Muistolaatta Wittenbergistä, paikalta, jossa Luther poltti pannauhkausbullan ja roomalaiskatolisen kirkkolain.
Kirkkohistorioitsija Schaff (1974, s. 251) kirjoittaa: "Luther pitäytyi kannassaan, joka näkyi 10. joulukuuta 1520 tapahtumissa, horjumattomalla kestävyydellä. Hän ei koskaan katunut sitä hetkeäkään. Hän oli polttanut laivan takaansa; hän ei pystynyt, eikä hän aikonut palata."*

"Pitkän harkinnan jälkeen, Martti Luther oli päättänyt käsitellä sitä [pannauhkausbullaa] suoraan, ikään kuin se olisi tosiasiallisesti avoin sodanjulistus."* (Booth 1995, s. 97)
 
Näyttää siltä, että joulukuun 10. vuonna 1520 on yksi tärkeimmistä käännekohdista uskonpuhdistuksen historiassa – jos ei tärkein. "Välirikko oli lopullinen, eikä sen peruuttamiseen ollut mitään mahdollisuutta."* (González 1985, s. 27) Sen lisäksi, että tuolla polttoroviolla poltetut paavikirkon ja paavin kirjoitukset osoitettiin vääriksi, antoi tuo teko ja päivä Lutherille itselleen helpotuksen tunteen (Plitt 1883, s. 196; Schaff 1974, s. 249). Tammikuussa 1521 Luther kirjoitti Staupitzille: "Minä olen polttanut paavin kirjat ja pannauhkauskirjan ensin vavisten ja rukoillen, mutta nyt siitä iloitsen enemmän kuin mistään muusta elämäni teosta, sillä ne ovat turmiollisempia kuin luulin." (Uppala, Internet 5.4.2005.) Polttamalla paavikirkon kirkkolain ja pannauhkausbullan Luther oli tehnyt sen mitä hänen omatuntonsa vaati – irrottautunut Antikristuksesta ja hänen kirkostaan. Seuraavana päivänä eli 11. joulukuuta 1520 Luther aloitti luentonsa varoittamalla Antikristuksesta (paavista) ja hänen (roomalaiskatolisesta) kirkostaan (Plitt 1883, s. 196). Tämä varoitus ei ole jäänyt vain vuosisatain takaiseksi historiaksi. Edelleenkin se kaikuu niin Lutherin kirjoituksissa kuin ennen kaikkea Pyhän Raamatun omissa varoituksissa, jottemme tulisi eksytetyiksi pois evankeliumista!

Raamattu olkoon ohjenuoranamme myös kysymyksissä, miten tulee suhtautua eri kirkkoihin ja seurakuntiin. Luther ei kehottanut roikkumaan roomalaiskatolisessa kirkossa kynsin hampain. Päinvastoin, hän selvästi opastaa Raamatun sanaan turvautuen kristittyjä erottautumaan väärästä hengellisestä (kirkollisesta) yhteydestä: ”Se, joka pitää oppiaan, uskoaan ja tunnustustaan totena, oikeana ja varmana ei voi seistä samassa pilttuussa niiden kanssa, jotka opettavat väärää oppia tai suosivat sitä, eikä aina vain puhua kauniita sanoja perkeleelle ja hänen tallilleen. Opettaja, joka vaikenee harhoista ja haluaa silti olla oikea opettaja, on pahempi kuin julkinen hurmanhenki, ja saa teeskentelyllään aikaan suurempaa vahinkoa kuin kerettiläinen; ei häneen pidä luottaa. Hän on susi ja kettu, palkkalainen ja vatsanpalvoja, ja voi halveksia oppia, Sanaa, uskoa, sakramenttia, kirkkoa, koulua ja hylätä ne. – – – hän ei halua suututtaa ketään, ei tunnustaa Kristusta eikä satuttaa perkelettä ja maailmaa.” (St.L. XVII, 1180, vuodelta 1546)” (Missä on tosi… 1999, s. 39.) Ankarin sanoin uskonpuhdistaja puhuu asiasta myös eräässä toisessa kirjassaan: ”Niinpä päättelemme nyt, että missä löytyy joku kristillinen seurakunta jolla evankeliumi on, sillä on ei ainoastaan oikeus ja valta, vaan myös velvollisuus sielunsa autuuden menettämisen uhalla, sen velvoituksen mukaisesti, johon se on kasteessa Kristukseen nähden sitoutunut, välttämään, pakenemaan, erottamaan sekä vetäytymään pois sellaisesta esivallasta, jota nykyiset piispat, apotit, luostarit, säätiöt ja sensellaiset pitävät; koska päivänselvästi nähdään, että he opettavat ja hallitsevat vastoin Jumalaa ja hänen sanaansa. Niin että tämä ensiksikin on varmasti ja vahvasti perusteltu, ja että huoletta on jäätävä siihen ajatukseen, että on jumalallinen oikeus ja sielujen autuuden tähden välttämätöntä poistaa sellaiset piispat, apotit, luostarit ja muut sensuuntaiset ja välttää niitä.” (Luther 1924, ss. 6,7.) Niin, sielun autuudella ei pidä leikitellä. Tietoinen väärän opetuksen salliminen kirkossaan ja seurakunnassaan on vaarallista. Apostoli toteaa: ”Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan” (Gal. 5:9). Evankeliumi ei siedä väärän opetuksen hapatusta rinnallaan (1. Kor. 5.7; 2. Kor. 6:14,15). Jumalan sana vaatii Herran äänellä meitä antamaan Kaikkivaltiaalle kunnian, Kristukselle kiitoksen ja Jumalan sanalle sille kuuluvan aseman. Herra Jeesus Kristus itse, Hänen apostolinsa samoin kuin uskonpuhdistajamme Martti Lutherkin kutsuvat meitä puhtaiden ja varmojen kirkon tuntomerkkien ääreen eli sinne, ”jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (Tunnustuskirjat 1990, s. 54 [CA 7. uskonkohta]). Ilman Kristusta meillä ei ole mitään. Kristus meillä on Hänen oman Sanansa kautta . Siksi varjelkaamme Jumalan sanan opetusta antamatta minkään ihmismielipiteen, vallan tai voiman meitä siitä irrottaa. Onhan kyseessä Jumalan Sana ja rakkaan Vapahtajamme evankeliumi.

"Niin Jeesus sanoi niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi"." (Joh. 8:31,32)

                                                                                                                                         * suomennos allekirjoittaneen

Jan-Erik Tiri, Vaasa


Aineisto johon viitattu:

Bainton, Roland H. | Here I Stand : A Life of Martin Luther (Lähde on käännetty joko englantilaisesta tai ruotsalaisesta Baintonin kirjasta. Tieto täydennetään myöhemmin Internet-versioon, jos mahdollista.)

Booth, Edwin P. | Martin Luther : The Great Reformer | Ohio, USA: Barbour, 1995.

D’Aubigne, J.H. Merle | Det sextonde århundradets reformations-historia : Första delen. Tredje upplagan. | Ruotsinnos ranskan kielestä: G.S. Löwenhielm | Stockholm: Albert Bonniersförlag, 1876.

Evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat | [Helsinki:] Sley-kirjat, 1990. | ISBN 951-617-830-8.

González, Justo L. | The Reformation to the Present Day : The Story of Christianity : Volume 2 | San Francisco: HarperSanFrancisco, 1985.

Holmquist, Hjalmar | Den Lutherska reformationens historia : Ett bidrag till det stundande 400-årsjubileet | Stockholm: P. A. Norstedt & söners förlag, 1915.

Holmquist, Hjalmar | Martin Luther | 2. uud. p. | Uppsala, Ruotsi: Sveriges kristliga studentrörelses förlag, 1916.

Luther, Martti | Kirkkopostilla : 2. osa | Helsinki: Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys, 1942.

Luther, Martti | Kirkkopostilla : 3. osa | Helsinki: Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys, 1944.

Missä on tosi luterilaisuus tänään? : Vaasan raamattu- ja tunnustuspäivien 1999 luennot |  toim. Ola Österbacka | Vaasa: OF system, 1999 | ISBN 951-98022-1-5 |  Luther sitaattien suomennokset Kimmo Närhen luennosta: Lutherin irtautumien roomalaiskatolisesta kirkosta.

Plitt, Gustaf | Martin Luthers lif och verksamhet : Till fyrahundraårigt minne af Luthers födelsedag den 10 november 1483 | ruotsinnos: Alfred Dehlgren | Stockholm: F. & G. Beijers förlag, 1883.

Schaff, Philip | History of the Christian Church : Volume VII : Modern Christianity : The German Reformation | Michigan, USA: WM. B. Eerdmans Publishing Company, 1974.

Uppala, A. Aijal | Lutherin vapautuminen paavikirkosta | Internet 5.4.2005: http://www.netikka.net/tforum/uppal.htm.

Julkaistu: Suomen Luterilaisen Tunnustuskirkon (SLT) lehti Nr 1/2005