Lasse Lappalainen:

Lapsikaste Uudessa testamentissa

Johdanto

Moni Raamatun lukija saattaa mielessään kysellä, onko kirkon lapsikastekäytäntö ensinkään raamatullinen varsinkaan siitä syystä, että pinnallisesti katsoen lasten kastamista ei Uuden testamentin lehdillä suoraan mainita. Onko näennäinen asiasta vaikeneminen riittävä todiste lapsikasteen hylkäämiselle? Tämä on vaikea haaste luterilaiselle kirkolle, joka tunnustuksestaan käsin pitäytyy lapsikasteeseen. Näin asian ilmaisee Augsburgin tunnustuksen artikla IX: ”Kasteesta seurakuntamme opettavat, että se on välttämätön pelastukseen (necessarius ad salutem, samoin Apol. IX) ja että Jumalan armo annetaan kasteen välityksellä. Lapset tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon.

Ne tuomitsevat kasteenuusijat, jotka hylkäävät lapsikasteen ja väittävät lasten pelastuvan ilman kastetta.”

Tätä laajemmassa Augburgin tunnustuksen puolustuksessa IX todetaan:  ”Aivan varmaa on, että pelastuksen lupaus koskee lapsia…On siis välttämätöntä kastaa pikkulapset…Tästä seuraa johdonmukaisesti, että pikkulapset on kastettava, koska kerran pelastus annetaan  kasteen yhteydessä.”

Useat huomattavat teologit väheksyvät Uudessa testamentissa olevia tekstitodisteita lapsikasteen puolesta. Meillä esimerkiksi professori Osmo Tiililä kirjoittaa Systemaattisessa teologiassaan II , 1954, s. 146: ”Asiantilan täytyy johtua yksinomaan siitä, että UT ei tarjoa meille kasteesta tarpeeksi selviä tiedonantoja.” Tämä kastetta suuresti aliarvioiva lausunto heijastelee tekijän pietististä peruskatsomusta, johon ei liioin mahdu koko raamatullinen kasteteologia. Sille ei yksinkertaisesti löydy laajassakaan yleisesityksessä juurikaan tilaa. Kuvaavaa onkin, että myöhemmässä julkaisussaan Johdatus teologiaan 1968 Tiililältä puuttuu jopa asiahakemistosta maininta kasteesta! Kasteelle jää sangen vähän tilaa kyseisessä teoksessa.

Toinen merkittävä teologi professori Kurt Aland Saksasta ei pidä lapsikastetta uusitestamentillisena ilmiönä.

Mainittakoon, että Uusi testamentti käyttää jo pelkästään ”kastaa”-verbiä baptizoo77 kertaa sekä substantiivia baptisma ”kaste”19 kertaa. Tämä tosiasia antaa riittävästi aineksia huolelliselle Uuden testamentin tutkimukselle kasteen olemuksesta ja käytöstä ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla. Edelleen voidaan panna merkille se seikka, ettei enää baptizoo-verbin esittelyssä sen enempää Rafael Gyllenbergin kuin uusimman Matti Liljeqvistin Uuden testamentin kreikan sanakirjoissa puhuta mitään upottamisesta, mikä on virheellinen kestoaihe uudestikastajien kirjallisuudessa. Septuaginta 2. Kun. 5:10, 13 käyttää verbiä  louoo ”pestä” yhdessä jakeessa 14 baptizoo-verbin ”kastaa” kanssa. Samoin näiden synonyymi esiintyy Ap. t. 16:33 ja papyrustekstissä. Tämä osoittaa sen, että vaikka baptizoo  alun perin merkitsee klassisessa kreikassa ”upottaa”, niin sitä merkitystä ei enää käytetä Uudessa testamentissa, vaan merkityksessä ”kastaa” (Bauer). Edelleen on huomattava, että Joh. 13:8, 10 käyttää pesemisestä verbejä niptoo ja louoo, joista edellinen kohdistuu vaihtoehtoisesti päähän, kuten vedellä valeleminen kolmesti päähän Did. VII, 3. Jo Vanha testamentti toteaa: ”Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä” (Jes. 12:3). Näin ollen ei ole Tiililän tavoin objektiivisesti perusteltua minimoida kasteesta puhuvia kohtia! Muutenkin voidaan katsoa Uuden testamentin sisältävän riittävän laajan sanaston koko rikkaudessaan antamaan yllin kyllin aineistoa valppaalle tutkijalle. On vain opittava kuuntelemaan Uuden testamentin ominta ääntä myös silloin kun kyseessä on niinkin keskeinen kiistelyä puolesta ja vastaan aiheuttava kastekysymys. On enemmän kuin aiheellista hiljentyä tutkimaan rakentavassa hengessä koko Raamatun kattavaa kasteaineistoa, jonka Matti Väisänen on toisaalla julkaissut.

Kasteesta on onneksi paljon kirjoitettu myös suomen kielellä, joten aiheen ei pitäisi sinänsä olevan uusi ja oudoksuttava. Ehkä eniten olen puolestani saanut ammentaa pienestä G. A. Ahon kirjasesta Pyhän kasteen sakramentti (Lahti 1966, 44 s.), joka lienee niitä vähiten tunnettuja kastekirjojamme maassamme. Edelleen voidaan mainita eräänlainen pääteos kyseisestä aiheesta, nimittäin teologian tohtori h.c.Markku Särelän ansiokas Lapsikaste on raamatullinen, toinen, täydennetty painos. Tampere 1975, 160 s. Unohtaa ei pidä varsinkaan uusinta monumentaalista teosta, jonka teologian tohtori Matti Väisänen on kirjoittanut vanhoilla päivillään meille kaikille rakennukseksi: Pyhä kaste Raamatussa I Teologinen osa, jonka on kustantanut paljon parjattu Suomen Luther-säätiö. Hämeenlinna 2000, 419 s. Vanhemmasta kastekirjallisuudesta voidaan ottaa esille teologian tohtori Lauri Huovisen kaksi evankelisessa liikkeessä luettua kirjaa: Sanan selvyyteen. Helsinki 1954, 139 s. ja Kasteen lahja elämälle. Rauma 1959, 67 s., jotka ovat SLEY-Kirjojen kustantamia perusteoksia. Nämä viisi kirjaa ovat jo varhaisessa vaiheessa muodostaneet oman kasteteologiani pääpiirteet, joista ensimmäisenä luin kirjan Sanan selvyyteen. Näin jälkikäteen pyydän saada lausua lämpimät kiitokset kullekin kirjoittajalle erikseen – niille, joille se vielä on mahdollista.

Seuraavassa esityksessä olen pyrkinyt välttämään vanhan toistoa mahdollisimman paljon. Usein tututkin kastetekstit ovat saaneet ehkä uutta valoa ja ymmärrystä osakseen. Olen määrätietoisesti pyrkinyt keskittymään vain asian kannalta oleellisimpaan aineistoon Raamatussa. Siksi aiheen kannalta monet tärkeät tekstikohdat ovat saaneet jäädä vähemmälle huomiolle. Samoin eri kastekäytäntöjen poleeminen kärki on kauttaaltaan jäänyt pois. Sillä en ole katsonut enää tarpeelliseksi toistaa aiempien kirjoittajien jo esille ottamia kiistakysymyksiä. Niiden aika on – toivon mukaan – jo takanapäin. Nyt on pyrittävä katsomaan tosiasioita ehkäpä uudessa valossa itse kukin Raamattunsa äärellä.

Tekstin yleistajuisuudesta johtuen esimerkiksi Raamatun alkukieliset lainaukset olen pyrkinyt minimoimaan mahdollisimman pitkälle ja nekin luonnollisesti siirtokirjoitettuina, joten nekään eivät muodostune esityksen yleistajuisuuden esteeksi. Aiheen kannalta on eduksi katsoa kukin raamatunkohta asiakokonaisuudessaan, jotta itse jäsennys tulisi paremmin ymmärretyksi. Edelleen suureksi avuksi ajattelevalle lukijalle ovat Nestle-Alandin Novum Testamentum Graece 27. uudistettu painos 1993  marginaalissa olevat sangen valaisevat tekstiviitteet tai sitäkin laajemmat viitteistöt, jotka Kurt Aland on julkaissut yksityiskohtaisessa neljän evankeliumin yhteisesityksessään (Synopsis).

Tämän yleisesityksen puitteissa on käytetty vuoden 1938 Uuden testamentin käännöstä siitäkin syystä, että ekumeenisiin pyrkimyksiin tähtäävä uusi Kirkkoraamattu 1992 on mielestäni liiaksi tinkinyt alkutekstille uskollisesta periaatteesta, mikä oli vielä vallitseva sen edeltäjässään. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon nimenomaan lapsikastekäytännön kannalta oleellisimpien tekstien käyttämän alkukielisen paidion sanan kääntämisen vain ilmaisulla ”lapsi”, vaikka Walter Bauerin arvovaltainen Uuden testamentin kreikan sanakirja antaa sille perusmääritelmän ”erittäin nuori lapsi, pieni lapsi”. On toisaalta ymmärrettävää, että vapaiden suuntien painostusryhmä on ehkäpä juuri näissä kohdissa saanut äänensä kuuluville ja jotka ekumeniastaan tunnettu raamatunkäännöskomitean puheenjohtajana toiminut piispa Aimo T. Nikolainen on antanut hiljaisen hyväksymisensä pitääkseen vapaat suunnat ruodussa.

Tältä osin vertailun vuoksi mainittakoon etevän ruotsalaisen kielitieteilijän ja Lundin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan täysinpalvelleen professori Hugo Odebergin ruotsalainen Uuden testamentin osakäännös De fyra evangelierna och Apostlagärningarna (1996, 373 s.), jonka hän käänsi vasta eläkevuosinaan kuudessa kuukaudessa. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten ne lukuisat omaperäiset tekstiviitteet, jotka Odeberg antaa käyttämästään Nestle-Alandista riippumatta!

Itse asian ytimeen

Kun kysytään Uuden testamentin perustelua kirkon lapsikastekäytännölle, niin silloin esille nousee vastaansanomattomasti yksi keskeisin tekstijakso, nimittäin Mark. 10:13-16 ja luonnollisesti sen rinnakkaistekstit Matt. 19:13-15 sekä Luuk. 18:15-17. ”Ei ole ihmeteltävä sitä, että alkukirkko käytti tätä perikooppia puolustaessaan lapsikastetta” (Aimo T. Nikolainen). Markuksen evankeliumiin viittasi lapsikasteesta puhuessaan jo kirkkoisä Tertullianus v. 203 teoksessaan De baptismo XVIII ”älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni.” Lähdemme liikkeelle vanhimman eli Markuksen evankeliumin tekstistä antaen sille uuden alkutekstin mukaisen käännöksen.

”(13) Ja he kantoivat hänen luokseen imeväisiä lapsia, jotta hän koskisi heihin, mutta opetuslapset nuhtelivat heitä. (14) Mutta nähtyään Jeesus närkästyi ja sanoi heille: ´Sallikaa imeväisten lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. (15) Totisesti minä sanon teille, joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa imeväisenä lapsena, ei pääse sinne sisälle´. (16) Ja ottaen heitä syliinsä siunaten pani kätensä heidän päälleen.”

Roomaan osoitettu 60-luvun alussa oleva Markuksen teksti antaa itse asiassa oivallisen perustelun Rooman seurakunnan lapsikastekäytännölle useastakin eri näkökulmasta katsoen. Tarkastelkaamme nyt niitä lähemmin. Itse sanaa ”kastaa” ei vielä esiinny tekstissämme. Tämä on aivan totta. Myöhemmin saamme kuitenkin nähdä sen liittyvän Siirakin kirjassa muuhun kasteterminologiaan. On kuitenkin huomattava, että sana ”estää” Matteuksella, Markuksella ja Luukkaalla esiintyy Ap. t. 10:47 yhdessä ”veden”, ”kastaa” ja ”Pyhän Hengen” kanssa! 

Ensinnäkin tämä Markuksen evankeliumin tekstijakso 10:13-16 muistuttaa rakenteellisesti suuresti Jeesuksen omaa kastetta Matt. 3:13-17, jossa ovat ilmaisut ”esteli” (jae 14), ”sinä tulet minun luokseni” (jae 14) ja ”salli” (jae 15). Näillä kullakin on omat vastineensa Markuksen tekstissä.

Toiseksi on aiheellista kiinnittää huomiota Markuksen käyttämään ilmaisuun paidia ”imeväiset lapset” jakeessa 13 tai kuten Hugo Odeberg ja Ingemar Furberg kääntävät ”pienet lapset”. Myös suosittu englantilainen käännös NIV antaa merkityksen ”pienet lapset”. Sana paidion merkitsee tässä todellakin aivan pientä sylissä kannettavaa lasta, kuten voimme nähdä sen Vanhan testamentin kreikkalaisesta Septuaginta-käännöksestä, jossa se tarkoittaa kahdeksan päiväistä ympärileikattavaa pienokaista (1. Moos. 17:12, 21:4. Vrt. 2. Moos. 2:6, 7, 9, 3. Moos. 12:3. Vrt. 2. Aik. 20:13). Edelleen se merkitsee pientä lasta kohdissa Jes. 9:5, 11:6, 8, 53:2 (heprean kajjoneq ”niin kuin verso” on Septuagintassa käännetty hoos paidion, ”niin kuin imeväinen”, vrt. Mark. 10:15, Luuk. 18:17) ja 2. Aik. 20:13. Uudessa testamentissa taas se merkitsee vastasyntynyttä lasta esimerkiksi kohdissa Matt. 2:8, 9, 11, 13, 14, Luuk. 1:59, 66, 76, 80, 2:17, 27, 40, Joh. 16:21, Hepr. 11:23. Sana ”senkaltaisten” toioutoon jakeessa Mark. 10:14 viittaa kastettujen muodostamaan seurakuntaan Ef. 5:27. Markuksen teksti on kauttaaltaan kasteen kieltä. Sitä tarkoittaa  maininta kätten päällepanemisesta Ap. t.  8:17, 19:6, Hepr. 6:2.

Kaste ja ehtoollinen alkukirkossa

Luukkaan rinnakkaistekstissä 18:15 on kreikkalainen ilmaisu ta brefee ”äsken syntyneet lapset” synonyymina yleisemmälle sanonnalle ta paidia ”erittäin nuoret lapset” jakeessa 16. Tätä jälkimmäistä termiä on merkitykseltään aiheettomasti väheksytty, sillä se tarkoittaa asiallisesti samaa kuin edellinen termi. Koptilainen Tuomaan evankeliumi (lauselma 22) puhuu myös imeväisistä. Vulgata kääntää jakeessa 15 infantes ”pikkulapset”, jota myös Apologia IX käyttää infantes baptizandos esse ”pikkulapset on kastettava.” Pyhitettävään seurakuntaan kuuluivat ”rintoja imeväiset” Jooel 2:16. Ks. erit. 2. Aik. 20:13-14 yhdessä Jahven Hengen ja seurakunnan kanssa. Vrt. myös 1. Piet. 2:2, jossa kehotetaan ”vastasyntyneinä lapsina (Vulgata infantes) halatkaa sanan väärentämätöntä maitoa, että siinä kasvaisitte” (ei enää ”pelastukseen”, jonka sanan bysanttilainen teksti jättää pois, sillä pelastus on jo kertakaikkisesti saatu lapsikasteessa!). Niin ikään kirkkoisät Irenaeus ja Origenes käyttävät imeväisistä lapsista ja pienistä lapsista kasteesta puhuessaan samaa sanaa infantes. Myös Tertullianus puhuu sekä pienistä lapsista (parvulos) että rintalapsista (infantes). Ilmeisesti pääsiäisenä varhaiskristityt ovat kokoontuneet suureen kastejuhlaan, josta on viitteitä 1. Piet. 3:20-21:ssä. Itse kasteaktiin viittaa puolestaan sanonta ”mikä myös teidät vastaavasti nyt pelastaa kaste”. Sana baptisma  ”kaste” esiintyy 19 kertaa ja Apostolisissa  konstituutioissa VII, 43, 3 ”uudestisyntymisen kaste”. Kaste pelastaa kastetun Mark. 16:16, Ap. t.  2:40-41, 16:31-33, Ef. 2:5, 8, 2. Tim. 1:9, Tiit. 3:5,  1. Piet. 3:20, 21. Kreikan monitulkintainen eperooteema on arameankieliseen Dan. 4:14 sanaan she´ela ”kysymys” perustuva Septuagintan Dan. 4:17 Theod. käännös, joka Gingrich-Dankerin  sanakirjan mukaan merkitsee Uudessa testamentissa ”pyyntö”, ”anomus” tai ”pantti” (niin myös Liddell-Scott, NIV, NewJerBible). Bauerin sanakirjan mukaan ensimmäinen merkitys on klassisessa kreikassa ”kysymys”. Vulgatassa aramean mukaan ”kysymys”. Samassa merkityksessä sitä käytetään Siir. 33:3 Codex Sinaiticus. Vanhimman juutalaisen rukouskirjallisuuden tutkija David Hedegård on kääntänyt sen Gerhard Kittelin Uuden testamentin teologisen sanakirjan mukaisesti ”rukous”. Uuden käännöksen 1992 ”liitto” ei ole erityisen hyvin perusteltu. Svenska Folkbibeln 98 ”tunnustus” ei ole onnistunut. Bo Giertzin ”side” on omituinen. RSV ”pyyntö”. Bo Reicke on viitannut ”välipuheen” ja toisaalla ”sitoumuksen” merkitykseen.

Kastetta on edeltänyt voimakas pääsiäisaiheinen Jesajan kirjan lukua 53 mukaileva varhaiskristillinen saarna (1. Piet. 2:21-25, 3:18-19). Sama pääsiäiseen keskittyvä teologia tulee esille erityisesti.Johanneksen evankeliumissa sekä Ensimmäisessä Korinttolaiskirjeessä, jossa ovat niin ehtoollisen asetussanat (11:23-25) kuin maininta itse pääsiäislampaasta, Kristuksesta (5:7). Näin jo alkukirkossa kaste ja ehtoollinen ovat kuuluneet läheisesti yhteen. Ei toinen ilman toista. Ks. 1. Joh. 5:6-8, jossa ovat rikassisältöiset sanat: ”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä, vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus. Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä.”

Jo vanhastaan 1. Moos. 1:2 oikea käännös: ”Ja Jumalan Henki on hautova vetten kasvojen päällä” on nähty voimakkaaksi todistukseksi jo ensi sanoissaan Jumalan Hengen uudestiluovasta toiminnastaan nimenomaan veden elementin kanssa. Tähän viittasivat jo Tertullianus, Ambrosius ja Kyrillos Jerusalemilainen. Tämä veden ja Hengen yhteenkuuluvuus ilmenee monista raamatunkohdista. Sellaisia ovat ennen muuta jo Vanhassa testamentissa mainitut 2. Moos. 15:10, Neh. 9:20, Job 28:25, Jes. 41:16, 17, 44:3, Hes. 36:25-27 ja Uudessa testamentissa sille jatkoa olevat ”jos joku ei tule siitetyksi ( genneethee  pass. aor., samoin 3:3 ”tule siitetyksi ylhäältä”) vedestä ja Hengestä, ei voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5. Vulgatassa ja useilla kirkkoisillä on latinan renatus ”uudestisyntynyt”), 7:38, 39, Ap. t. 8:36, 39, 10:47, 1. Joh. 5:6, 8, Ilm. 22:17. Ambrosius puhuu uudestisyntymisen sakramentista lainatessaan Joh. 3:5 ”…ole uudestisyntynyt vedestä ja Hengestä…”. Passiivin aikamuoto sulkee pois sen uudestikastajien uskonratkaisuun perustuvan tarjouksen Jumalalle kasteessa! Kasteessa Jumala on aktiivinen, ihminen passiivinen. Eino Sormunen kirjoittaa: ”Kaste ei Uudessa Testamentissa milloinkaan esiinny uskoon tulleen, kehittyneen kristityn tunnustustekona, jossa tämän kehityksen päätös ja tulos jollakin tavalla todetaan ja ratkaisevasti osoitetaan. Kaste on uskonelämän alkutapahtuma, johon kaikki myöhempi perustuu.”

Syntymisen vedestä ja Hengestä Hugo Odeberg tulkitsee poikkeavasti sen alun perin tarkoittavan henkisestä siemenestä, ja viittaa 1. Joh. 3:9 ja 1. Piet. 1:23. Samoin ”kastaa”-verbi esiintyy useimmiten passiivissa, poikkeuksellisesti medium ( Ap. t. 22:16 ja Mark. 7:4 rituaalipesuista). Apologia IX sanoo: ”koska Kristus uudestisynnyttää sanalla ja sakramenteilla.” Augustana V toteaa: ”Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan (donatur) Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon (qui fidem efficit. Vrt. Kol. 2:12!) missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.” Apologia IX sanoo: Jumala hyväksyy pikkulasten kasteen, ”jonka tähden  Jumala antaa Pyhän Hengen tällä tavoin kastetuille.” Tiit. 3:5: ”vaan  laupeutensa mukaan hän pelasti meidät uudestisyntymisen pesun ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta.”  Sanaa ”pesu” (Justinus Marttyyri kahdesti kasteesta) Hippolytos käyttää ilmaisussa ”pesun lupaus.” Vrt. edellä Ap. t. 2:39. Toisella vuosisadalla Theofilos Antiokialainen puhuu ”syntien anteeksisaamisesta veden ja uudestisyntymisen pesun kautta.” Eusebios Kirkkohistoria VII 8 käytti pyhästä kasteesta.  Gregorius Nyssalainen käyttää samoin sanaa ”uudestisyntyminen” kasteesta.

Edellä mainitut Vanhan ja Uuden testamentin tekstitodisteet osoittavat kasteveden ja Pyhän Hengen läheisen yhteenkuuluvuuden. Niitä ei voida erottaa toisistaan! Helluntailaisten takaperoinen yritys tulkita vesi sanaksi Joh. 3:5 ei perustu Raamattuun. Kuvaavaa on, että vapaitten suuntien pääasiassa edelliseen käännökseen pitäytyvä suomennos Raamattu Kansalle ry. 1990 yrittää väistää maininnan kastevedestä ainoalla viitteellä Joh. 4:14. Sen sijaan puolueeton tieteellinen kreikankielinen tekstijulkaisu Nestle-Aland viittaa laajempiin tekstiyhteyksiin:  Hes. 36:25-27, 1. Kor. 6:11, 12:13, Tiit. 3:5. Kurt Alandin Synopsis luettelee sitäkin useampia viitteitä.

Kysymys pienten lasten uskosta kasteessa on askarruttanut monien mieltä. Jeesus yksiselitteisesti edellyttää pienten lasten uskoa Matt. 18:6, Mark. 9:42. Pieni lapsi kykenee ottamaan vastaan Jumalan valtakunnan Mark. 10:15, Luuk. 18:17. Jumalan toiminta kohdistuu jo sikiökauteen Jer. 1:5, Luuk. 1:15, 41. ”sillä lasten ja imeväisten suusta hän on valmistava kiitoksen” Matt. 21:16. Luther puolusti pienten lasten omakohtaista uskoa kasteessa. Osmo Tiililä puolestaan väittää: ”Ilmeisesti Lutherin kasteopissa selitysyrityksistä huolimatta on ongelmallisuutta.” Kol. 2:12 sanoo: ”Yhdessä haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös olette yhdessä herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta” (Ks. edellä Augustana V).  Vrt. Ap. t. 15:7-11, Room. 10:9.  13:11 kasteessa olemme tulleet uskoon, Ef. 2:8,  Hepr. 11:6. Läntinen lisäys, E-käsikirjoitus Ap. t. 8:37: ”Filippus sanoi hänelle: ´jos uskot koko sydämestäsi, tulet pelastumaan´. Mutta hän vastasi sanoen: ´Minä uskon Kristukseen Jumalan Poikaan.” Jae sisältyy myös latinankieliseen Vulgataan hieman toisessa muodossa: ”Minä uskon, Jumalan Pojan olevan Jeesus Kristus”, mutta puuttuu esim. bysanttilaisesta tekstistä. Tämän alkuperäiseen tekstiin kuulumattoman jakeen tuntevat monet varhaiset kirkkoisät, ja se perustuu varhaiskristilliseen kastetoimitukseen 2. vuosisadalla. Vanhimman tunnetun Rooman seurakunnan Hippolytoksen kastekaavan mukaan 200-luvun alussa kastettavalle suoritettiin piispan toimesta eksorkismi ja kirkkojärjestyksessä esitettiin Apostolista uskontunnustusta muistuttavat kolme kysymystä. Jo Cyprianus  käytti sanaa symbolum  kastetunnustuksesta. Samoin kasteesta Irenaeus, Tertullianus, Hippolytos. Sen kasteoppilaille omistettavaksi jättäminen oli traditio tai redditio symboli. Vastaava kreikan symbolon ”merkki”, ”tunnusmerkki” on vanha sana Viis. 16:6 ”pelastuksen merkistä” puhuttaessa, joka yhdistetään sanaan anamneesis ”muisto”. Sanaa symbolon Khrysostomos käytti kasteesta. Kirkkoisät puhuvat yleisesti joko ”uskon säännöstä” (regula fidei jo toisella vuosisadalla), ”totuuden säännöstä” tai ”perimätiedon säännöstä”  tarkoittaen koko kristillisen opin sisältöä Vanhakirkolliseen kasteopetukseen liittyi pääkohdat ehtoollisen viettoa käsittävä uskontunnustus (traditio symboli). Ehtoollisen anamneesis  (Luuk. 22:19, 1. Kor. 11:24, 25) sisälsi Kristuksen inkarnaation, kärsimyksen ja ristinkuoleman jatkuvaa muistamista.

 Kastetta ( to loutron, to hagion) edeltävän uskontunnustuksen kysymyksineen ja vastauksineen mainitsee myös Eusebios (Kirkkohistoria VII 8-9, 2 pistin kai homologian ”usko ja tunnustus”). Vrt. samoin kasteeseen liittyvä tunnustus Hepr. 10:22-23! Apostolisten konstituutioiden mukaan (Kirja 7 § 42) 300-luvulla kastetun tuli lausua laajempi uskontunnustus. Lutherin Tunnustuskirjoihin s. 322-323 sisältyvä kasteen toimittamisen kaava noudattaa aidoimmillaan vanhakirkollista perinnettä. Niinpä jo Uusi testamentti mainitsee usein uskontunnustuksekseen pyrkiviä lyhyitä muotoiluja Matt. 28:19,  Joh. 17:3, Ap. t. 8:37, Room. 1:3-4, 10:9-10, 1. Kor. 12:3, 15:3-5, Fil. 2:6-11, Kol. 1:14-22, 1. Tess. 4:14, 1. Tim. 3:16, 6:12, 2. Tim. 2:8, Hepr. 1:3-7, 4:14, 1. Joh. 4:2. Uusi testamentti käyttää tunnustuksesta sanaa kaleen homologian ”hyvä tunnustus” (1. Tim. 6:12, 13. Lat. bonam confessionem), joka rinnastetaan jakeen 14 sanaan entolee  ”käsky”.  Ja  homologian tees elpidos ”toivon tunnustus” kasteeseen liittyen (Hepr. 10:22-23). Sana ”toivo” on niin ikään kasteen sanastoa (Ef.  1:18, 4:4, 1. Piet. 1:3).

Alkuseurakunnassa uskon sisällöstä käytettiin sellaisia sanoja kuin paradosis, pistis, didakhee, paratheekee, entolee, keerygma, martyria, martyrion, logos, homologia, aleetheia, euangelion ja euangelion tou Khristou. Yksi näistä on pistis, joka merkitsee ”oppi”, esim. Gal. 1:23, Ef. 4:5, 13, 1. Tim. 1:4, 19, 2:7, 3:9, 4:1, 6, 5:8,  6:10, 21, Juud. 3, 20.

Uuden testamentin mukaan kokonaisia perhekuntia lapsineen on kastettu Ap. t. 16:15, 31-33, 18:8, 1. Kor. 1:16. Vrt. Ap. t. 10:2, 48.  Hepr. 11:7 Nooa ”Jumalaa peläten valmisti arkin perhekuntansa pelastukseksi.” Samoin 1. Piet. 3:20 ”valmistettiin arkki mikä muutamille, tämä on kahdeksan sielua, he tulivat pelastetuiksi veden kantamana.” Arkin eli Kristuksen kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Tertullianus ja Cyprianus näkivät Nooan arkin Kirkkoa tarkoittavana. Hänen kuuluisat sanansa extra ecclesiam nulla salus ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”. Paavalin mukaan Ef. 4:4-5 on vain ”yksi ruumis (Kirkko) ja yksi Henki, niin kuin myös te olette kutsutut yhdessä kutsumuksenne toivossa: yksi Herra, yksi usko (oppi tai tunnustus), yksi kaste.” Hippolytoksen kastekaavan uskontunnustus käsitti myös uskon ”pyhään Kirkkoon.”Apostolinen uskontunnustus ilmaisi uskon ”pyhän katolisen Kirkon.” Vrt, Eusebios Kirkkohistoria V 18:5 ”pyhää kirkkoa”, VI 43:6 ”pyhään kirkkoon.”  Augustana VII lausuu ”yksi, pyhä kirkko (una sancta ecclesia) on pysyvä ikuisesti.” Kirkosta ovat piispat kirjoittaneet hyvän yleisesityksen sekä Anders Nygren (Kristus ja hänen kirkkonsa, 1966)  että meillä Eino Sormunen (Kirkko - Kristuksen ruumis, 1963). Nikaian-Konstantinopolin 381 tunnustus lausuu ”me tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi.” Jo toisen vuosisadan alkupuolelta on todisteita lapsikastekäytännöstä Aristides Ateenalainen, Justinus Marttyyri mainitsee 60-70 –vuotiaista miehistä ja naisista, ”jotka lapsuudesta (ek paidoon) ovat tehdyt opetuslapsiksi Kristuksessa” (1 Apol. 15.6). Näin ollen heidän lapsikasteensa on tapahtunut ensimmäisen vuosisadan lopulla! Verbiä ”tehdä opetuslapseksi” käytetään Matteuksen lähetyskäskyssä (28:19) ja Ap. t. 14:21.

On olemassa vielä eräs toinenkin teksti, joka tukee lapsikasteen apostolista alkuperää. Ap. t. 2:38-39  Pietari sanoi: ”Kääntykää ja kastattakoon kukin teistä Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, ja te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne on lupaus ja kaikille, jotka kaukana ovat, keitä hyvänsä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” Tämän todistuksen lapsikastekäytännöstä pitää tärkeänä Joachim Jeremias. Kutsuminen liittyy Jeesuksella kasteeseen Luuk. 18:16. Kreikan sanonta tois teknois hymoon  tarkoittaa kuulijoiden omia lapsia, jotka ovat tästä kasteesta, Pyhän Hengen lahjasta ja lupauksesta osallisia. Sanaa doorea ”lahja” käytetään usein kasteeseen liittyen Ap. t. 8:20, 10:45, 11:17, Hepr. 6:4. Myös muualla käytetään lapsista puhuttaessa samaa sanaa Ef. 6:1, Kol. 3:20, 1. Joh. 2:12 ”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä teidän syntinne ovat anteeksiannetut hänen nimensä tähden.” Tämä syntien anteeksiantaminen on tapahtunut juuri kasteessa. Vrt. Ap. t. 22:16, Kol. 1:14. Kol. 1:13-14! Jakeen 13 aoristin verbimuodot ”on pelastanut” ja ”on siirtänyt” viittaavat kasteeseen.   

Yhden mielenkiintoisen avaintekstin tälle Markuksen evankeliumille muodostaa pakanakristittyjen käyttämässä Septuaginta-käännöksessä oleva esikristilliseltä ajalta peräisin oleva Siirakin kirjan jae 34:25, joka kuuluu suomennettuna ja tulkittuna näin: ”Joka peseytyy (baptizomenos) kuolleen tähden ja sitä jälleen koskettaa (haptomenos, vrt. Mark. 10:13!, Luuk. 18:15), mitä hyötyä hän pesustansa (loutroo, sama sana kuin Ef. 5:26, Tiit. 3:5) saa”? Tässä Siirakin kirjan tekstissä on huomionarvoista se, että verbit ”peseytyä” ja ”koskettaa” muodostavat synonyymin. Tällöin Markuksen tekstistä nousee esille kasteen kielenkäyttö. Samaa on sanottava sen jatkosta, jossa puhutaan syntiensä tähden paastoamisesta. Se puolestaan on tuttua noin vuodelta 100 jKr. peräisin olevasta Didakhe-kirjasta VII, 4, jossa on maininta kastettavan paastosta: ”Kastettavan käske paastota päivä tai kaksi ennen toimitusta.” Tähän voidaan lisätä kertomus Ap. t. 13:2-3, jossa esiintyvät toisaalta Pyhä Henki ja kasteen yhteydessä käytetyt verbit ”kutsua” (Matt. 18:2, Luuk. 18:16, Ap. t. 2:39), ”rukoilla” (Matt. 19:13, Luuk. 3:21, Ap. t. 8:13) ja ”kätten päällepaneminen” (Matt. 19:13, 15, Mark. 10:16,  Ap. t. 8:17, 19:6, Hepr. 6:2). Nimenomaan jo lapsikasteessa saadaan Apologia IX,3  mukaan Pyhä Henki. Nämä kaikki jakeet ovat siis kasteen kieltä Uudessa testamentissa.

Myös Mark. 9:36-38, 42 (vrt. Matt. 18:1-6!) muodostaa kehykset lapsikastejaksolle Mark. 10:13-16. ”Ja ottaen pienen lapsen asetti sen heidän keskelleen ja otettuaan sen syliinsä (sama verbi kuin Mark. 10:16) sanoi heille: ´Joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut; ja joka minut ottaa tykönsä, se ei ota tykönsä minua, vaan hänet, joka on minut lähettänyt”. Johannes sanoi hänelle: ”Opettaja, me näimme erään, joka ei seuraa meitä, sinun nimessäsi ajavan ulos riivaajia; ja me kielsimme (ekoolyomen on sama sana kuin ”estää” teknisenä terminä kasteesta Matt. 19:14, Mark. 10:14, Luuk. 18:16, Ap. t. 8:36, 10:47, 11:17) häntä, koska hän ei seurannut meitä. Ja joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi olisi pantu hänen kaulaansa ja hänet olisi heitetty mereen.”

Tämä teksti antaa Jeesuksen omalla suulla lausuttuna todistuksen pienten lasten uskosta häneen, jota esimerkiksi helluntailaiset eivät hevin ota uskoakseen. Läntinen D-käsikirjoitus vielä tähdentää jakeessa 42 tätä tosiasiaa sanomalla ”uskon omistavaisina”. Mainittakoon, että helluntailaisten julkaisemassa Novumissa tätä käsikirjoitusta arvostetaan erityisesti Apostolien teoissa. Osmo Tiililä pitää lapsikasteen vaikeutena riippumista uskosta, ”eikä imeväisillä voi olla vielä mitään tietoista uskoa”. Häntä seuraten sama ongelma on myös uuspietisti Raimo Mäkelällä: ”Toisaalta se panee varomaan puhetta pikkulasten uskosta, josta emme siis voi mitään tietää Jumalan ilmoituksen emmekä kokemustemme ja psykologisen tietämyksemme perusteella.” Antti J. Pietilä kieltää uudestisyntymisen kasteessa ja pienten lasten uskon. Samaa on sanottava Uuras Saarnivaaran ja Urho Muroman epäraamatullisesta kasteteologiasta. Eero Huovinen on kirjoittanut asiasta valaisevan kirjan Fides infantium. Martti Lutherin käsitys lapsen uskosta (1991).

Yksi merkillisimpiä sanoja Markuksen esityksessä 10:13 on verbin epitimaoo ”nuhdella” käyttö juuri tässä yhteydessä. Se on käännössana arameankielisestä termistä ge`ar ”moittia” ja jonka kreikkalaista vastinetta on käytetty näin ollen pahan hengen nuhtelemisesta kasteessa! Myös Vanhan testamentin hepreassa (ga`ar)  sitä käytetään Saatanan nuhtelemisesta (Sak.3:2). Näin ollen myös Matteuksen Isä meidän –rukouksessa pyydetään ”vaan pelasta meidät Paholaisesta” (6:13). Edellä on Luukkaan 11:2 mukaan jo varhain toisella vuosisadalla pyydetty ”tulkoon Pyhä Henkesi meihin ja puhdistakoon meidät.” Puhdistaminen kuuluu sinänsä Pyhän Hengen saamiseen (Ap. t. 15:9) ja toisaalla kasteeseen (Ef. 5:26). Toinen Luukkaan tekstin D-käsikirjoitus  lukee ”tulkoon meihin sinun valtakuntasi.” Vrt. tähän valtakunnan vastaanottaminen (Mark. 10:15, Luuk. 18:17). Pyhä kaste todellakin vapauttaa kastetun Saatanasta, jota myös Martti Luther käyttää Vähä katekismuksensa kastekaavassa. Samaa todistavat yhtäpitävästi Matt. 19:13 ja Luuk. 18:15. Samaa ”nuhdella”-verbiä käytetään Luuk. 17:3 synnistä nuhdeltaessa, joka liittyy kääntymiseen ja anteeksiantamiseen. Lutherin kyseisen kastekaavan käytön soisi lisääntyvän lapsia kastettaessa, sillä se on asiasisällöltään syvästi raamatullinen.

Kummien käyttö

Tässä yhteydessä sivuamme kummien käyttöä jo mahdollisesti Uuden testamentin aikana. Siihen antaa aihetta Johanneksen evankeliumin 9:21 maininta: ”Kysykää häneltä; hänellä on kyllin ikää, puhukoon itse puolestansa.” Kummien asema on haasteellinen kastettavan myöhempää kristillistä opetusta ajatellen. Siihen velvoittaa Matteuksen evankeliumiin sisältyvä itsensä kirkon Herran antama kaste - ja lähetyskäsky 28:18-20, joka pitää sisällään myös aivan pienimmätkin vauvat, kirkon todelliset jäsenet vanhempien kristittyjen ohella. Ja juuri näitä eri-ikäisiä kristittyjä apostoli Johannes on tahtonut muistaa tärkeillä sanoillaan:

”Minä kirjoitan teille, lapsukaiset, sillä synnit ovat teille anteeksi annetut hänen nimensä tähden. Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette voittaneet Paholaisen. Minä olen kirjoittanut teille, lapsukaiset, sillä te olette oppineet tuntemaan Isän. Minä olen kirjoittanut teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka alusta on ollut. Minä kirjoitan teille, nuorukaiset, sillä te olette väkevät, ja Jumalan sana pysyy teissä, ja te olette voittaneet Paholaisen.” (1. Joh. 2:12-14).

Markuksen tekstissä 10:16 on sanat siitä kuinka Vapahtaja otti aivan pieniä lapsia syliinsä siunaten pani kätensä heidän päälleen. Tässä on alkutekstissä vain tämän ainoan kerran esiintyvä verbi ”siunata”. Se on kata prepositiolla vahvistettu verbi kateulogei ja osoittaa toiminnan voimakkuuden. Jo Vanhassa testamentissa on lupaus siitä kuinka ”hän siunaa sinun lapsesi sinun keskelläsi” (Ps. 147:13).

Vanhan testamentin mukaan Jumala tahtoo ”siunata niitä, jotka Herraa pelkäävät, niin pieniä kuin suuriakin” (Ps. 115:13). Uuden liiton lupauksessa sanotaan edelleen: ”Silloin ei enää toinen opeta toistansa eikä veli veljeänsä sanoen: ´Tuntekaa Herra´ Sillä he kaikki tuntevat minut, pienimmästä suurimpaan, sanoo Herra; sillä minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejänsä” (Jer. 31:34). Jooel 2:16 on mainittu seurakuntaan kuuluviksi erityisesti ”rintoja imeväiset”. Jeesus lainaa Psalmia 8:3: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet valmistanut itsellesi kiitoksen” (Matt. 21:16). Nämä sanat ovat taustana sille, mitä Jeesus opettaa pienten lasten esikuvallisuudesta aikuisille. Jeesus sanoi: ”Niin hän kutsui tykönsä pienen lapsen, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ´Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule pienten lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan. Sentähden, joka nöyrtyy tämän pienen lapsen kaltaiseksi, se on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka ottaa tykönsä yhden tämän kaltaisen pienen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut. Mutta joka viettelee yhden näistä pienistä, jotka uskovat minuun, sen olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen” (Matt. 18:2-6).

Tulkoon tässä yhteydessä oikaistuksi yksi useimmiten väärinymmärretty jae Mark. 16:16. Sitä on virheellisesti käytetty uskon ja kasteen järjestyksen osoituksena, vaikka alkutekstin mukainen käännös puhuu tätä tulkintaa vastaan. Oikea käännös kuuluu: ”joka on uskonut ja saanut kasteen, tulee pelastumaan, mutta joka ei ole uskonut, tullaan tuomitsemaan”.  Baptistheis on pass. aor. 1. part., joka osoittaa ettei kaste ole ihmisen oma suoritus ja uskon tarjous. Tässä on asian vakavuus: viimeisellä tuomiolla kastettukin joutuu tuomittavaksi, jos hän ei ole kuollessaan uskonut Jeesukseen!

Tekstimme äärellä on käynyt ilmeiseksi se tosiasia, että myös aivan pienet lapset ovat alun alkaen kuuluneet kristilliseen seurakuntaan kasteen kautta siinä missä vanhan liiton poikalapsetkin liitettiin seurakunnan yhteyteen ympärileikkauksen yhteydessä kahdeksan päivän ikäisinä. Tästä on olemassa selvä viittaus Uudessa testamentissa, jossa Kolossalaiskirjeen 2:11-12:ssa ovat paljon puhuvat sanat: ”ja hänessä te myös olette ympärileikatut, ette käsillä tehdyllä ympärileikkauksella, vaan lihan ruumiin poisriisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella: ollen haudattuina hänen kanssaan kasteessa, jossa te myös hänen kanssaan olette herätetyt Jumalan vaikuttaman uskon kautta, joka herätti hänet kuolleista.” Room. 2:29 mukaan ympärileikkaus tapahtuu Hengessä. Ap. t. 21:21 Paavali ei enää edellyttänyt ympärileikkausta. Kasteessa Jumala vaikuttaa uskon kautta pelastuksen, jota ei ole syytä väheksyä pientenkään lasten kohdalla. Meidän aikuisten ylpeä järkemme usein loukkaantuu tällaiselle puheelle Jumalan pelastavasta tahdosta ja armoihin ottamisesta pienten lasten henkilökohtaisesta uskosta puhuttaessa.